“Mä vartiossa seison, ain yössä yksinäin…”

Mauri Terho

Viralliset hommat hoidettuani, lähdin toiselle kierrokselle; ekan olin tehnyt ennen Kummeliin menoa. Porukkaa rannassa riitti, oli koiran ulkoiluttajaa, jengiä sählymailojen kanssa ja erilaista hölkkääjää. Laitureilla oli rauhallista ja veneet näyttivät olevan kunnossa. F-laiturilla kiskoessani Plikan etuköyttä kuulin takaani huudon: “Hei, sulla ei ole mitään asiaa siihen veneeseen!”. Päästin köyden, käännyin ympäri ja astuin kaiteen viereen. Asfaltilla käveli nainen taluttaen koiraa. Huusin hänelle, että olen seuran laiturivahti ja kirosin samalla mielessäni etten ollut pukenut vartioliiviä päälleni. Nainen tuli lähemmäs ja juttelimme hetken. Kerroin kuka olen ja missä tarkoituksessa olen menossa veneeseen: hakemaan taskulamppua. Hänelläkin on vene f-laiturissa ja hän oli huolissaan “epämääräisistä kulkijoista”. Toivottelimme toisillemme hyvät yöt, hän jatkoi koiran ulkoiluttamista ja mä noudin taskulampun Plikan kajuutasta. Tuntui hyvältä huomata, että kansalaisaktiivisuutta löytyy tässäkin muodossa. Jatkoin matkaa kotiin.

Tullessani uudelleen laitureille olin ottanut kameran mukaani, koska ilta näytti kauniilta. Hiilikasa ja koko satama olivat usvan ja sataman oranssivalojen luomassa satumaisessa, lähes aavemaisessa harsossa. Myös Merihaan talot ja laiturien välinen kävelytie näyttivät varsin pittoreskeilta, joten annoin kameran laueta useammankin kerran.
Sitten pelästytin rusakon. En kyllä oikeastaan tiedä kumpi meistä pelästyi enemmän, koska mä olin keskittynyt valotuksen saloihin juuri kun se otus ponkaisi nurmikolla juoksuun. No meistä tuli sen yön “taistelupari”. Se juoksi mua karkuun jokaisella vartiokierroksella.

Onas. Napsauttamalla näet kuvan kokonaan.
Onas. Napsauttamalla näet kuvan kokonaan.
onas. napsauttamalla näet kuvan kokonaan.

Myös Sörnäisten rantatie ja vastaavasti Krunikka ja laiturit olivat samanlaisen aavemaisen tunnelman vallassa.
Puolen yön jälkeen alkoi tuuli vähän nousta, sumu hälveni ja tähdet tulivat näkyviin. Tiesin, että ensimmäisen Sputnikin lähettämisestä oli kulunut päivälleen 50 vuotta. Mieleen tulivat ne illat Porissa Kalevanpuisto 6:n pihassa kun alle kymmenvuotiaana tuijotin kavereiden kanssa taivasta Sputnikia tähyillen. Yksi jo toisella kymmenellä oleva kaveri oli ottanut selvää mihin suuntaan pitäisi tuijottaa kyseisin kapineen nähdäkseen. “Sen pitäisi näkyä Otavan pyrstön toisen tähden alla.” “Mikä noista on Otava?” “Se on tuo missä nuo neljä tähteä muodostavat suorakaiteen, näätkö?” “Joo” “Hyvä ja sen pyrstö lähtee tonnepäin.” “Aha.” Tuijotusta kesti ainakin ikuisuus, jollei vähän pitempäänkin, kunnes joku kiljaisi, “hei, soon tuolla, mä nään sen”. “Missä, missä?” huusivat toiset. “No tuolla” ja käsi heilui johonkin suuntaan. No, siellähän se oli, mutta olipas se pieni, vaikkakin kirkas ja liikkui aika vauhdilla. Useita iltoja sitä katseltiin, kunnes tuli tieto, että se on “kuollut”. Sitten keskityttiinkin taas lätkän peluuseen. Mutta tästä taisi alkaa mun kiinnostukseni taivaankappaleisiin, mikä sitten huipentui geofysiikan opintoihin ja meteoriitteihin.

Ai niin, yö oli rauhallinen, mitä nyt se sorsapariskunta D-laiturilla nosti metelin kun, heidän mielestään, mä häiritsin heitä. Kuuden jälkeen kaaduin sitten väsyneenä sänkyyn.

Onas. Napsauttamalla näet kuvan kokonaan.
onas. napsauttamalla näet kuvan kokonaan.