Naiivistin Päivä

Heikki Kettunen

Tässä ajassa on paljon sellaista johon liittyy kovaa yritystä ja isoa viritystä. Mikään ei ole oikein mitään, jollei satsaa siihen mitä tekee ja kokee. Elämässä pitää olla runkkua. Hyvä olo pitää hankkia ja ansaita. Naiivistin päivä on toisenlainen, siitä puuttuu vauhti ja vaaralliset tilanteet, mutta tilalla on levollinen ja ehjä olo – ihan kuin tyhjästä saatu tunne omasta itsestä.

No, oletko valmis tulemaan mukaan? Ai minne?

Aion kertoa sinulle päivästä, joka on täydellinen. Mutta ensin varoitan, tarina on läpeensä naiivi ja jos päivässä on jotain sellaista, josta tunnistat itsesi olet kanssakulkijani.

No hyvä on, olet siis valmis ja lähdet mukaan.

Sulje nyt silmäsi ja istu alas. Haiseeko tai siis tuoksuuko, pitäisi ainakin. Istut nimittäin takan edessä. Älä avaa vielä silmiäsi, kuuntele. Takkapuiden joukossa on kuusta, se räsähtelee, mutta tuoksu tulee koivusta. Tunnetko, tuli lämmittää ja luo tunnelmaa. Tästä on hyvä aloittaa, sillä tähän hetkeen kertomukseni päättyy, mutta tähän hetkeen pääset vasta kuljettuasi päivän kanssani. Aloitetaan. En aio kertoa, että on syyskuun viimeisiä päiviä saaressa, enkä aio kuvailla säätä, joka on lämmin lähes tyyni. En aio kertoa, että taivas on harsomaisen harmaa ja, että luonto on asettunut lepäämään koko vartalollaan puhtaanvihreälle sammalikolle. Tuulee vain nimeksi. Kukaan ei puhu metsässä. Metsässä on sesonki päättynyt. En kerro, että metsä on kostea ja vielä vihreä. Sen väritys odottaa ruskaa. Kerron vain, että päivä on syyskuun viimeisiä ja luonteeltaan täydellinen syyskuun lopun päivä. Sellainen, joka sinä tiedät sen parhaimmillaan olevan.

Avaa vain silmäsi, nyt voimme lähteä.

Herään puhelimen ääneen. Unisena vastaan puhelimeen ja vastaan kysymykseen – herätinkö. Olin nukkunut syvän pitkän unen untuvapeiton alla.

Minähän varoitin, että tarina on läpeensä naiivi.

Marita soitti – miten kullan yö meni, nukuitko hyvin. Olen yksin veneessä, yksin saaressa. Teen ilman kompromisseja sitä mitä haluan. Nyt keitän aamukahvin kaikessa rauhassa tai ainakin melkein, sillä mielessä pyörii suppilovahverot, sauna, savulohi, mustikkakiisseli, kurkiaurat, hanhiparvet, takkatuli. Kaikki edessä, kunhan saan mielessäni johonkin aloittamisjärjestykseen. Lopetan kahvini, puen haalarihousut. Laitan lämpimät villasukat, paksun villapaidan ja tukevat maastokengät. Astun veneestä laiturille ja aloitan päivän itseni kanssa niin kuin vain sen osaan. Kävelen lankonkia pitkin polulle ja keittokatokselle, jatkan matkaa saunalle. Kaikki on paikallaan niin kuin pitää. Palaan takaisin kettokatokselle. Vuoraan ämpärin pohjan sanomalehdellä, laitan sieniveitseni ämpärin pohjalle. Laitan kännykän äänettömälle ja suuntaan kulkuni alueelle, jossa tiedän suppilovahveroiden olevan. Vaeltelen alueella, etsiskelen sieniä, mutta en vielä ihan tosissani. Kestää tovin, ennen kuin voi rauhoittua osaksi luontoa, osaksi mastoa. Ensimmäiset suppilot löytyvät. Sitten lisää ja lisää. Samalla saatan katsella mustikoita ja puolukoita. Koetan painaa mieleeni paikat, joista voin poimia mustikoita ja lohkareet, joiden takaa löytyy puolukoita. Metsä on märkä, jalat kastuvat pikkuhiljaa, mutta mikään ei haittaa sienestämistäni. Tuulee vain nimeksi. Mieltä kiehtoo tummanvihreät värisävyt, hiljainen suhina ja oma olemassaolo.

Koetan olla kiirehtimättä minnekään, kun kerran ei ole kiirettä. Hidastelen tahallani ja koetan aistia kaikkea mahdollista. Ahnehdin luonnonrauhaa. Havahdun hetkeksi kurkien ääneen, niiden muutto on käynnissä. Koetan hakea taivaalta kurkiauraa, mutta en löydä. Auran täytyy olla kohtalaisen kokoinen, aika korkealla, jossain Emäsalon suunnassa. Metsä estää löytämästä kurkiauraa. Kummallinen lintu kun se niin kiehtoo mieltä. Tunnit kuluvat, jalat ja puntit kastuvat. Itikat syö otsaa ja hirvikärpäset mönkivät tukanrajassa. Sieniämpäri on puolillaan ja apajasta on kokematta suurin osa. Mikään ei tunnu häiritsevän tunnelmaa. Kokeilen kysyä itseltäni, miltä tuntuu – nautinko. Nautin, mutta vaikea sanoa mistä. Jotenkin vaan on sellainen ehjä olo.

Jaksatko mukana? Saatko kiinni fiiliksestä? No, voit lopettaa vaikka tähän. Minä palaan polulle ja ketokatokselle.

Mustikat ja puolukat odottavat vuoroaan. Leikkaan Jaffapullosta puolet pois ja saan näin oivan marja-astian. Takaisin polulle ja siitä missä pudonnut puhelinlinjan johto notkollaan metsään. Etsin ison vierinkiven. Siltä kiveltä alkaa valmiiksi katsotut mustikka- ja puolukkapaikat. Käsiä vähän palelee. Mustikoita on paljon ja puolukat ovat isoja. Jaffamukissa on nyt sen verran marjoja, että niistä saa hyvän kiisselin. Nyt takaisin keittokatokselle. Ruokaa. Perunat kiehumaan, Kevyesti suolattu lohi savustumaan.

Siis mitenkä sen savustin, sitäkö kysyit?

Savulaatikon pohjalle kerätään tuoreita lepänlehtiä ja muutama oksa katajaa. Lohi nahka alaspäin ritilälle ja savulaatikko tulelle. Tuli saa olla kohtalaisen kova, sillä muuten lepänlehdistä ei saa kylliksi savua aikaan. Tuoreet lepänlehdet ovat hyviä siksi, että savun lisäksi ne pitävät savulaatikon sisällä sopivan kosteuden, eikä kalasta tule kuiva. Leikkaan suppiloista sopivan satsin pannuun, leikkaan ja silppuan sipulin. Laitan mustikka-puolukka satsin kiehumaan ja mietin, vaihtaisiko kuivat sukat ja kengät nyt, vai vasta saunan jälkeen. Niin niin, täytyyhän sitä joku ongelma onnellisellakin olla. Keittokatoksessa on kiva häärätä. Homma luistaa ja ruoka valmistuu. Kiisselistä meinaa tulla liian ohutta, sillä perunajauhoja on niukalti. Sienimuhennos onnistuu loistavasti ja kun perunoiden joukkoon laitan tarpeeksi voita tulee siitäkin erinomaista. Kuvittelenkohan minä nyt tätä kaikkea onnistumista? Onko se vain harkittua onnentunnetta? Onko kaikki totta? Sama se, lisään “löylyä”, sillä nyt katan itselleni ruokapöydän. Ihan oikeasti ja ihan vain itselleni. Sinijuovainen valkea pöytäliina, sinivalkoinen kankainen servetti, jossa on aplikoitu purjenevene. Iso lautanen posliinia, jälkiruokalautanen samoin. Veitsi ja haarukka vasemmalle, lusikka lautasen eteen. Hitto lasi puuttuu, mutta lasin paikalle omenamehutölkki. Tuoksuva savulohi lankun päälle jossa on tinapaperi. Sen vasemmalle puolella voiperunat ja oikealle puolelle suppilovahveromuhennos. Muhennoksen viereen marjakiisselikattila ja sen eteen jälkiruokalautanen ja sokeriastia. Istun alas ja aloitan.

Tuletko mukaan syömään? Hyvä on katan sinulle. Istu alas, hyvää ruokahalua.

Voin vain sanoa, että nautin ja ruoka maistui. En kysynyt itseltäni mitään, mutta katsellessani kattaustani ajattelin, että arvostan itseäni ja haluan siksi nähdä vaivaa kattamisessa ja ruuan valmistamisessa. Kummalista, että se melkein tuntuu hävettävältä, naivistiselta. Olin tyytyväinen. Ruokailkaamme nyt hetki ihan rauhassa, ilman selityksiä.

Kiitos hyvästä ruuasta ja hyvästä hetkestä. Jätän ruuat pöytään ja laitan astiat likoamaan. Menen polkua alas veneelle. Riisun märät housut, kengät ja sukat. Riisun muutkin vaatteet ja menen ilkosillani untuvapeiton alle päiväunille. Kello on kymmentä yli kaksi. Laitan Maritalle viestin: päikkärillä, soita vasta viidentoista jälkeen. Laitan puhelimen äänettömälle ja nukahdan, tai paremminkin putoan syvään, pehmeään uneen. Kello on lähes kuusitoista, kun heräilen. Olen tokkurassa, olen nukkunut liikaa. Aloitan päivän uudelleen ja rituaali on sama – kahvia. Kaivan esiin kuivat sukat, lämpökalsarit, kevyemmät jalkineet ja tuulihousut. Kiva ja notkea olo. Marita on soittanut kaksi kertaa ja lähettänyt viestin. Luen sen, mutta en teille tässä. Juon kahvin kannella ja haeskelen mielestäni jotakin kohtaa, josta voisin aloittaa jotain. Tietoisuus palaa ja saan taas toimeliaisuuden liepeestä kiinni. Sauna, niin saunaa lämmittämään. Mainio ajatus. Lankongille, polulle, liiteriin. Valitsen huolella puupinosta kuivan, punertavan mäntyklapin. Lyön siitä sytytys puut, kaivan pinosta koivua ja tuohta. Sylin täydeltä tavaraa kiukaan luo ja tulet alle. Istun lauteella ja katselen kun tuli syttyy kiukaassa ja valaisee lasisen uuninluukun kautta saunan lattiaa. Miksi sitä on miellyttävä tuijottaa, ihan vaan tyhjin silmin. Mieleeni tulee taas ajatus itseni hemmottelusta. Akkamainen ajatus, mutta päätän lämmittää padallisen vettä ja lutrata sillä, ihan vaan lystikseni, löylyjen ja uinnin lomassa. Nousen ja laitan veden lämpiämään. Nyt on vielä hetki piipahtaa ylätasangoksi nimeämälläni sienipaikalla. Hortoilen ja muutama sieni taas ämpäriin. Katselen tekemiäni pöllipinoja ja mielessäni olen jo pyhäinmiesten halkotalkoissa. Olen kuitenkin jo saunan kulmalla, siitä sitten saunaan laittamaan lisää puita kiukaan alle. Padan vesi on jo lämmennyt. Kaikkea hyvää siis luvassa.

Annan nyt paikallisvaroituksen. Älä kuuntele seuraavaa.

Taivaalta kuuluu aaltomaisesti runsastuva kaakatus. Hanhia. Ryntään saunalaiturille. Löydän hanhiparven taivaalta ja minkälaisen parven. Söderskärin suunnalla taivaalla kohti etelää polveilee valtaisa hanhiparvi. Siinä menee Nils Holgerssoneja sadottain. Innostava näky ja taas se kummallinen tunne, että ihan kuin itse olisi mukana. Toisaalta miksen olisi, sillä veneeni on rannassa ja sillä olen kulkenut samoille rannoille minne hanhet ovat nyt. Kivoja fiiliksiä ja ajatuksenkulkuja, kaukokaipuuta kai. Pesällinen vielä puita uuniin ja sitten sauna on valmis. Haen veneen jääkaapista kylmää cokista ja meikkipoksin. Hemmetti pyyhettä en löydä. Tavallisesti olisin saanut puoliraivarin siitä, että olen unohtanut saunapyyhkeen, mutta nyt en. Hyvä fiilis kantaa tämän harmin yli ja samalla tieto siitä, että saunassa oli joidenkin armeliaasti unohtamia saunapyyhkeitä, niitä voisin nyt käyttää. En mene saunaan suoraan, vaan haen ensin liiteristä kunnon puumöykkyjä, joista saa mainion takkatulen. Viritän takan ja vasta sitten riisun. Painelen lauteille, laitan yhdestä pyyhkeestä tyynyn ja sitten selälle lauteille ja ah mitkä lämmön ja kosteuden tunteet. Tuijottelen kattoon, kuuntelen tulen ääniä, katselen saunanluukusta tulevan valon varjoja seinällä. Hiki lorisee, lihavat hikoilevat helposti, niin siskoni sanoisi. Tämä se vasta on miesten elämää, purjehtimista, metsää, saunaa ja uintia. Voi pojat mikä paratiisi ja erämaa tämä Onas. Saunaan, uimaan, saunaan, shampoota, saaveittain lämmintä vettä, uintia. Uudelleen ja uudelleen. Selälleen, istualleen, jalat suorana, jalat koukussa. Lauteilla hämärässä. Vilvoittelen. Kaikkialla on hiljaista, lähes tyyntä, hämärtää. Katson takkatuvan puolelle. Takka on syttynyt niin kuin pitikin. Kerran vielä saunaan ja uimaan. Siirryn takkatuvan puolelle. Uskomattoman kevyt olo, janottaa. Muutama huikka cokista. Kuivaan itseni lainapyyhkeeseen. Hyvä pyyhe, eikä siinä ole mitään ylimääräistä omaa hajua. Rasvaan naamani, dödötän kainalot, jalkojen ihottumaan voidetta, puhtaat lyhyet kalsarit jalkaan ja villasukat – tietysti. Takkatuli rätisee.

Päätin jo päivällä, että tänään koetan laittaa paperille sen mitä tunnen. Päätin kokeilla onnistuisinko siinä. Nyt istun alas, kirjoitan, kirjoitan, kirjoitan. Hitto, että on olevinaan kiire sanoa kaikki, ettei vain unohda mitään.

Kirjoin sinulle, sillä halusin sanoa, että kaikki mitä tunsin tänään oli ihan aitoa ja itse tehtyä. Jotenkin se tuntuu vain siltä, että ei oikein uskalla nauttia ikään kuin tyhjästä – ihan vaan itsekseen.

Etteikö mitään erikoista, niinkö sanoit. Ei niin, mutta elettyjä hetkiä ne oli. Hyvät, että olit mukanani, hyvä että sain jakaa päivän kanssasi. Ota siitä ämpäristä suppiloita itsellesi jos haluat, minä menen veneeseen untuvapeiton alle nukkumaan.

Onaksessa 28.9.2007