En ole ihan kokematon merikoira. Väittävät jo esi-isieni purjehtineen viikinkien mukana. Saareen päästiin purjeveneellä. Suureksi riemukseni veneessä oli tyttökoira Pippa mukana. Tosin Pippa on vanhempi äreähkö rouva, joten kirsu piti pitää kaukana oleellisista paikoista.
Saaressa riitti hommia. Hyvä, että satuin paikalle. Kaksi laituria ja lauma juoksentelee ihan päättömänä. Ystävällisellä, mutta päättäväisellä otteella sain homman kuitenkin sujumaan. Ääntä ei tarvinnut montaa kertaa korottaa.
En periaatteesta suostu menemään veteen. Vesi on kyllä ihan ok – juomakupissa. Nyt kuitenkin tassut eivät pitäneet kannen kapeassa kohdassa ja putosin. Naapuriveneen mukava isätä hyppäsi heti perään. Ystävällistä, mutta nyt turhaa. Alun paniikkihetkien jälkeen huomasin osaavani uida ja uin koiraa laiturin alle, rantakiville. Menin sitten rantaa pitkin lohduttamaan huolestunutta emäntääni. Pakko sanoa – ei hassumpaa huomata hanskaavansa homma.
Tulomatka tehtiin moottoriveneellä. Pippa oli jo lähtenyt. Loppumetrit olivat vaikeita. Emäntä karkaili kannelle, eikä kippari olisi saanut venettä maihin, ellen olisi koko ajan kovaan ääneen antanut ohjeita. No selvisiväthän ne siitä lopulta.